Kauppakorkeakoulut ovat historiallisen kehityksensä tuloksia. Ne ovat aina olleet kytköksissä ympäristöönsä ja sen aatemaailmaan. Jos emme tunne kauppakorkeakoulujen vanhoja juuria, suhteemme nykyisyyteen ja tulevaankin jää varsin pinnalliseksi ja jopa harhaiseksi.

Huolimatta siitä, että kauppakorkeakoulut ovat instituutiona vuosisadan menestystarina globaalissa yliopistokentässä, niiden legitimiteettiä yhteiskunnallisena, akateemisena ja liikkeenjohdon ’ammattikunnan’ koulutuslaitoksina arvostellaan nyt monesta suunnasta. Väitän monen muun tavoin (Locke & Spender, 2011; Klikauer, 2013), että kritiikin ymmärtämisessä kauppakorkeakoulujen omaksumat piilevät ideologiat ovat avainasemassa.

Rakesh Khuranan kirja ’From Higher Aims to Hired Hands’ (2007) periodisoi liikkeenjohdon koulutuksen kolmeen aikakauteen. Yritysten, liikkeenjohtajien ja kauppakorkeakoulujen huomio on siirtynyt yhteiskunnallisista velvoitteista ensin organisaationaaliseen tehokkuuteen ja sittemmin omistaja-arvon maksimointiin. Kirja on toistaiseksi tärkein puheenvuoro ’yhteiskuntasopimuksen’ muutoksista, mutta mielestäni se silti kaipaa täydennystä. Tämän esseen teesi on, että nykymuodossaan kauppakorkeakouluissa on sekalainen joukko ideologisia uskomuksia, joiden vaikutuksia ei ole laajalti ole ymmärretty.

Tässä esityksessä ideologia nähdään ohjeelliseksi muodostuneena aatteiden kokoelmana ja suositusohjelmana, joka heijastaa jonkin tietyn yhteiskuntaryhmän pyrkimyksiä. Ideologia on siten tapa, jonka avulla kuvataan, uusinnetaan ja myös muutetaan yhteiskunnan valtasuhteita (Eagleton, 1991; Klikauer, 2013).

Ideologiat tunnistetaan tavallisimmin ismeinä. Ne ovat itseriittoisia uskomusjärjestelmiä, joiden ajatuksia niiden kannattajakunta pitää totena. Siten ne luovat harhaista ja yksiulotteista varmuutta asioiden tilasta ja siihen liittyvistä toimenpiteistä sekä ohjaavat ajattelua pois moninäkökulmaisesta kriittisestä tarkastelusta, koska ne sisältävät jo vastauksen sekä päämääristä että keinoista.

Kauppakorkeakoulujen kolme ismiä

Kauppakorkeakoulujen tutkimuksen ja opetuksen enemmän tai vähemmän piilevät ideologiat ovat neoliberalismi, managerialismi ja shareholderismi. Toisin kuin esimerkiksi nykypäivän kommunismi ja fasismi, ne ovat ideologioina anonyymeja ja puettu tieteen kaapuun sopivasti empiirisillä todistusaineistoilla tuettuna (Alajoutsijärvi & Kettunen, 2018). Itseasiassa kauppakorkeakoulujen propagoimien uskomusjärjestelmien voima on juuri siinä, että ne eivät näytä vaarallisilta tai kyseenalaistettavilta ideologioilta, vaan järkeviltä ja yhteensopivilta markkinatalouden ja demokratian peruspilareilta.

Neoliberalismi
Neoliberalismin huomion kohteena on yhteiskunta ja politiikka (Crouch, 2011; Klikauer, 2013). Von Hayek esitti jo vuonna 1944 kirjassaan ´Road to Serfdom´ ohjelman, joka näyttää vieläkin olevan ajankohtainen vaikkapa Sote-uudistuksessa tai korkeakoulupolitiikassa. Sen peruspilareita olivat markkinoiden vapauttaminen ja uusien luominen sekä sosiaalihuollon alasajo ja kaikenlainen yksityistäminen. Aate kannattaa siis yksilöiden yhteiskuntaa, jossa vapaat markkinasuhteet ja kuluttajapäätökset tuottavat optimaalisen hyvinvoinnin. Kansalaiset ovat lähtökohtaisesti hyvin informoituja kuluttajia, jotka hintamekanismin kautta palkitsevat parhaita tuottajia ja rankaisevat heikkoja. Neoliberalismi on siten pohjimmiltaan yhteiskunnalliseen hyvinvointiin ja kuluttajademokratiaan tähtäävä aate.

Aatteen maailmankuva yksityisistä yrityksistä ja julkisorganisaatioista on mustavalkoinen. Ensimainitut ovat tehokkaita, ketteriä ja asiakasorientoituneita hyvinvoinnin tukipilareita, kun taas jälkimmäiset tehottomia, byrokraattisia ja hitaita hyvinvoinnin syömämiehiä. Nämä uskomukset ovat paljolti myös kauppakorkeakoulujen retoriikkaa, vaikka kaikki me, jotka vähänkin olemme tutkineet yrityksiä ja julkisorganisaatioita, tiedämme, että tällainen homogenisointi on sekä älyllisesti heppoista ja empiirisesti valhetta. Itseasiassa ainut asia, joka esimerkiksi yhdistää yksityisiä yrityksiä on juuri se, että ne ovat hyvin erilaisia (Crouch, 2011).

Vaikka neoliberalismiin perustuvat teoriat eivät juuri osaa selittää, saati sitten ennustaa yhteiskunnallisia muutoksia tai talouden käänteitä, niistä on tullut voimaantunut perustelu poliittiselle päätöksenteolle. Tehokkaiden – saati sitten täydellisten – markkinoiden saavuttaminen näyttää kuitenkin olevan käytännössä vaikeaa – miltei mahdotonta. New Yorkin pörssin piti olla maailman sofistikoitunein, mutta sekin olisi romahtanut vuoden 2008 finanssikriisin seurauksena ilman liittovaltion massiivista väliintuloa. Kriitikoiden mukaan neoliberalismi kuten kommunismikin on perinpohjaisesti epäonnistunut aate, jonka kaanonimaiset toteutukset ovat päätyneet turmiollisesti (Crouch, 2011). Toisin kuin kilpailijansa kommunismi ja fasismi, neoliberalismin kuolemaa on toivottu turhaan (Crouch, 2011).

Managerialismi
Vaikka managerialismi keskittyy ennen kaikkea organisaatioiden sisäisiin järjestelyihin, liikkeenjohtamisaatetta levitetään kaikille yhteiskunnan saroille (Klikauer, 2013). Aatteen keskeinen doktriini painottaa organisaatioiden ja toimialojen samanlaisuutta, jolloin esimerkiksi metsäjätteihin, yliopistoihin ja päiväkoteihin voidaan soveltaa samoja yleispäteviä liikkeenjohtamisoppeja ja -menetelmiä.

Toisin kuin edellä kuvattu neoliberalistinen ideologia, managerialismi ei edes väitä pyrkivänsä demokratiaan, vaan uskoo vallan keskittämiseen (yritys)johdolle. Tämä oikeutus perustuu liikkeenjohtajakastin parempaan ymmärrykseen, osaamiseen ja yleispäteviin tekniikkoihin, joita varsinkin kauppakorkeakoulut tuottavat koodattuna tietona ja oppikirjoina (Locke & Spender, 2011; Klikauer, 2013). Managereilla pitää siis olla oikeus kontrolloida ja johtaa, ja siksi johtamisen esteet on poistettava. Managerialismi pyrkiikin ottamaan päätöksentekovaltaa esimerkiksi omistajilta ja työntekijöiltä.

Managerialismissa kokemus tai toimialatuntemus ovat toisarvoisia. Myös suomalaisten pörssiyritysten toimitusjohtajarekrytoinnit erityisesti hyvinä aikoina heijastelevat tätä uskomusta. Tässä kuvitelmassa tavallisesti keski-ikäinen liikkeenjohtajakasti siirtyy ketterästi toimialalta toiselle ja arvoketjujen ylävirrasta alavirtaan ilman minkäänlaista ihmettelyä. Tämä tietenkin jättipalkoilla ja toisten rahoilla. Utopia olettaa, että ylimmän johdon ei tarvitse ymmärtää toimialansa yksityiskohtia, vaan omaa jotakin mystistä toimitusjohtajaosaamista, jolla voi sivuuttaa tylsät detaljit. Oikeasti tilanne on juuri päinvastainen; itseasiassa ylimmän johdon täytyy nähdä sekä suuret linjat että tuntea detaljit. Koska johdon saama tieto on useimmiten suodatettua, myöhässä ja jopa vääristeltyä, tiedon kunnollinen tulkinta ja siihen pohjautuvat päätöksenteko edellyttäisi perinpohjaista toimialan, kilpailijoiden, asiakkaiden ja jopa ihmisten tuntemusta (Mintzberg, 2004).

Managerilismi, kuten ideologiat yleensäkin, on vaihtoehdoton. Kauppakorkeakoulujen tarjoama ’management by management’ jättää miltei huomiotta kaikki muut mahdolliset organisoitumismuodot (Parker, 2018). Lisäksi yhteiskuntaa ja sen instituutioita pitäisi hallita managerialismin periaattein: suunnitellen, kontrolloiden, tehokkaasti ja tietenkin managerivoimin.

Shareholderismi
1970-luvun talouskriisin yhdeksi syylliseksi nimettiin liikkeenjohtajakasti, joka ei riittävästi ahkeroinut osakkeenomistajien edun mukaisesti. Tämä synnytti taloustieteellistä tutkimusta teemasta ja aatteen nimeltä shareholderismi. Erityisen vaikutusvaltaisia pääideologeja olivat professorit Milton Friedman, Michael Jensen ja William Meckling. Ensin mainittu oli tunnettu poliittinen taloustieteilijä, aikansa professorijulkkis sekä Reaganin että Thatcherin neuvonantaja. Kaksi jälkimmäistä puolestaan kehittelivät teoreettista oikeutusta markkinavoimien kyvystä ratkaista yritysten ja yhteiskunnan ongelmia.

Shareholderismissa osakkeenomistajat nähdään yhteiskunnan keskeisimpänä ryhmänä, joka kantaa yritystoiminnan riskin ja luo hyvinvointia investointipäätöksillään. Tästä syystä liikkeenjohtajat ovat osakkeenomistajien alaisia: agentteja, joiden on pyrittävä maksimoimaan päämiestensä varallisuus.

Ideologian perusväitteet ovat kuitenkin melko lailla puppua (Stout, 2002). Ensinnäkin shareholderismi olettaa kaikkien osakkeenomistajien olevan samanlaisia ja kiinnostuneita vain sijoitustensa tuotoista. Esimerkiksi Talvivaaran sotkamolainen omistaja ja lontoolainen finanssitalo haluavat siis samaa ja tämä sama on vain ja ainoastaan nouseva osakkeenhinta ja osingot. Toinen väärä uskomus, joka luultavasti alkoi Milton Friedmanin tunnetusta väärinkäsityksestä osakkeenomistajien etusijaisuudesta ja organisatorisesta vallasta. Itseasiassa julkisesti listattujen yhtiöiden osakkeenomistajat eivät omista yritystä, vaan osuuden mahdollisista tulevista voitoista, jos yhtiön hallitus niin päättää. Lisäksi heidän mahdollisuutensa käyttää suoraa kontrollia ja valtaa yhtiön sisäisissä asioissa on osakeyhtiölaissa hyvin rajallinen. Kolmanneksi ja toisin kuin aate väittää, listattujen pörssiyritysten omistajat eivät ole yritystoiminnan merkittävin riskin kantaja, vaan paljon suuremman riskin ottavat tyypillisesti yrityksen työtekijät, asiakkaat ja hankkijat, joilla pelissä on helposti toimeentulo, perhe ja asuinpaikka. Ja mikä ehkä pahinta: shareholderismin uskotellaan tehostavan yritysten toimintaa. Todellisuudessa ideologian toteuttaminen pörssikurssia maksimoimalla johtaa kehittämisvelkaan eli kuvitellun agentti-päämies -ongelman siirtymiseen ristiriidaksi yrityksen pitkäaikaisen kehittämisen ja johtoportaan lyhyen tähtäimen bonustavoitteiden välillä. Dynamiitilla kalastaminen on kiellettyä, mutta shareholderismi kannustaa yritysjohtoa samankaltaiseen toimintaan.

Kauppakorkeakoulujen ideologinen vankila?

Yhdessä edellä mainitut ideologiat tarjoavat opiskelijoille patologisen ihmiskäsityksen: Epäluotettava homo economicus välittää vain itsestään ja huijaa ja ilman rahakasta kannustejärjestelmää ja tiukkaa kontrollia. Ihmisten yhteistoiminnan ytimessä ovat kuitenkin luottamus ja oikeudenmukaisuus, mutta näitä teemoja ei businesskoulutukseen juuri mahdu, mutta kontrollia ja ulkoista kannustusta sitäkin enemmän.

Ideologioiden suunnittelematon seuraus on myös ollut opetusohjelman muuttuminen sekä historiattomaksi ja epäkontekstuaalisiksi; liiketoimintahistorian opetus on Suomessakin miltei loppunut, samalla kun positivistinen, muka geneerinen tietäminen, on meilläkin vahvistunut.
Huolimatta mahdollisista kriittisistä kursseista tai opetussisällöistä, kauppakorkeakoulujen kolme ideologiaa muodostavat kauppakorkeakoulujen eetoksen ytimen, joka iskostuu useimpien opiskelijoiden mielenmaisemaan kolmena ’totuutena’ (Alajoutsijärvi & Kettunen, 2018):

• Tehokkaat markkinat tulee olla yhteiskunnallisen päätöksenteon tavoite
• Liikkeenjohtajilla on oikeus johtaa ja johtamisen esteet on syytä poistaa
• Yritysten olemassaolon tarkoitus on omistaja-arvon maksimointi

Ideologisesti latautunut tutkimus ja opetus lopettavat fundamenttien kysymysten pohdinnan, sillä ne ovat jo muka ratkaistu. Tällaisia voisivat olla esimerkiksi:

• Jos täydelliset markkinat ovat harvinaisuus ja miltei mahdottomia toteuttaa, miksi niiden pitäisi olla kaikkivoipainen yhteiskunnallinen tavoite?
• Mitkä ovatkaan ne yleispätevät liikkeenjohdon osaamiset ja metodit, joita kauppakorkeakoulut tarjoavat? Ja onko sellaisia tosiaan olemassa?
• Mikä on yritysten olemassaolon tarkoitus?

Kauppakorkeakoulujen opetus ja tutkimus pitäisi siten nähdä myös jonkinlaisena ikuisen paluun kertomuksena, jossa samat kysymykset liike-elämän luonteesta palaavat aina uudelleen ja uudelleen arvioinnin, kritiikin ja uudistuksen kohteeksi. Vaikkei niitä koskaan ratkaistaisi, niin niiden pohtimista tulisi jatkaa.

Yhteiskunnallisesti kestävässä korkeakouluissa pitäisikin suuntautua aktiivisemmin talouden ja liike-elämän kriittisiksi tarkkailijoiksi ja raportoijiksi. Erityiskohteena voisivat olla esimerkiksi juuri vallalla olevat businessideologiat ja niiden monet kasvot, vastakkaisuudet ja jännitteet. Geneeristen totuuksien ja käsitteistöjen tarjoilemisen sijaan kauppakorkeakoulujen tulisi pureutua edellä mainittuihin paradokseihin ja huomata liikkeenjohtamisen hyvin erilaiset kontekstit.

LÄHTEET
Alajoutsijärvi, K. & Kettunen, K. (2018). Tulevaisuuden kauppakorkeakoulua visioimassa. Käsikirjoitus.
Crouch, C. (2011) The Strange Non-death of Neo-liberalism. Cambridge: Polity Press.
Eagleton, T. (1991). Ideology. London: Verso.
Ferraro, F., Pfeffer, J. & Sutton R. (2005). Economics Language and assumptions: How theories Can Become Self-Fulfilling. Academy of Management Review, 30: 8–24.
Ghoshal, S.(2005). Bad management theories are destroying good management practices, Academy of Management Learning & Education, 4: 75–91.
Khurana, R. (2007). From higher aims to hired hands: The social transformation of American business schools and the unfulfilled promise of management as a profession. Princeton and Oxford: Princeton University Press.
Klikauer, T. (2013). Managerialism: A Critique of an Ideology. Palgrave Macmillan, New York.
Locke, R. & Spender, J.C. (2011). Confronting Managerialism. How the business elite andtheir schools threw our lives of balance. NY: Zed Books Ltd.
Stout, L. (2002). Bad and Not-so-Bad Arguments for Shareholder Primacy. Cornell Law Library.
Von Hayek, F.A. (1944). The Road to Serfdon. London: Routledge.


Kimmo Alajoutsijärvi
Professori, Markkinointi, Jyväskylän yliopisto
Professori, Projektiliiketoiminta, University of Agder, Norway
kimmo.alajoutsijarvi(et)jyu.fi